Viestijuoksun tunneskaalaa

SAUL:in SM-viestit juostiin su 10.6. Lappeenrannassa. Me varsinaissuomalaiset lähdimme liikkeelle jo lauantaina ja yövyimme Huhtiniemen leirintäalueen pikkuruisissa mökeissä (näyttivät kuvissa isommilta...) Saimaan rannalla. Ohuiden yöunien siivittäminä valmistauduimme kisapäivän koitoksiin. Ilmojen haltijat olivat onneksi suopeita meitä kohtaan. Sää lämpeni päivän edetessä, ja iltapäivän puolella oli jo lähes helle.

Sirpa ja minä palasimme toiveikkaina Kimpisen Siniselle 30 vuoden tauon jälkeen. Olimme nuoruusvuosien huipulla joskus 1980-luvun lopulla samaisella kentällä juoksemassa SM-viesteissä Euran Työväen Urheilijoille kuudetta sijaa 4x100 m viestissä 20-vuotiaissa tytöissä.

Eka juoksu epäonnistui

Tällä kertaa SAUL:in SM-viesteissä meidän N45-joukkueemme juoksi kaksi viestiä; moni muu juoksija urakoi useammassa viestissä. Ensimmäinen viestimme, 4 x 100 m, oli aamulla. 

Epäonnistuimme huonojen vaihtojen takia ja sijoituimme toiseksi. Juoksin tässä viestissä ankkuriosuuden enkä saanut liian pitkältä takamatkalta JKU:n ankkuria kiinni, vaan hävisin kaksi sadasosaa! Se jäi harmittamaan. Tätähän viestijuoksu on välillä... Sitten olikin kuutisen tuntia aikaa kelata ennen päivän toista kisasuoritusta, mitä olisi voinut tehdä toisin.

N45 4x100 m hopeamitalistit. Hymy lähtee, vaikka harmittaa. Kuva Raimo Koskela.

Siinä välissä ehdimme syödä ravitsevan kisalounaan, shoppailla mm. uudet piikkarit Sirpalle, juoksutikkaat Elisalle, viestikapulan (Ai, pitäiskö muka harjoitella vaihtoja?), piikkaripiikkejä yms. Lisäksi kellotimme väli- ja osuusaikoja seuramme muille joukkueille 400 ja 800 m viesteissä. Sitten kaffetta, hyvin pehmentynyt kisabanaani, pientä purtavaa jne.

Omien rajojen yli venymistä

Epäonnistumisesta sisuuntuneena latauksemme oli huomattavasti parempi illan ruotsalaisviestiin (100 m + 200 m + 300 m + 400 m) kuin mitä se oli aamun juoksussa. Päädyin juoksemaan 300 metrin osuuden, koska Elisa houkutteli ja Raimo vakuutti minut. Hyväksyin houkuttelut ja vakuuttelut, koska ajattelin juoksun toimivan joka tapauksessa hyvänä harjoituksena kauden päätavoitteitani varten.

Arvatkaapa vaan, kuinka paljon jännitin? Onneksi sain pidettyä hermostuneisuuteni jota kuinkin aisoissa. Kyselin muutamalta kokeneelta, miten tuo osuus kannattaisi juosta. Niiden vinkkien varassa päätin lähteä vetämään omaa osuuttani. 

Sirpa juoksi hienosti ensimmäisen osuuden, ja vaihto Elisan kanssa näytti hyvältä. Elisan ja minun vaihtoni ei ollut sujuva, koska lähdin malttamattomana liikkeelle eikä Elisa päässyt vauhtiini kiinni. Pienen jarrutuksen jälkeen sain kapulan kouraani. 

N45-ruotsalaisviestin ensimmäinen vaihto: Sirpan ja Elisan vaihto. Kuva: SAUL ry Facebook-sivulta.

Oma juoksuni tuntui käsittämättömän helpolta lukuunottamatta viimeistä kymmentä metriä. Juoksin ensimmäisen sata metriä JKU:n juoksijan peesissä ja ennen takakaarretta ohitin hänet. "Rullailin" kaarteen ja lisäsin pökköä pesään etusuoralle käännyttyäni. Katse ylhäällä, käsiä ylös, kapula Katrinille ja syvä helpotuksen huokaus.

Minä N45-ruotsalaisviestin kolmannella osuudella. Kuvat: SAUL ry Facebook-sivulta.

Katrin juoksi tuttuun tapaansa, helpon tyylikkäästi, joukkueemme 400 m ankkuriosuuden. Heti maaliviivan ylityksen jälkeen kuuluttuja kertoi, että olimme juosseet Suomen ennätyksen: 2.37,54. Se oli balsamia haavoille ja mannaa korville! Kiitos meidän mahtavalle tsemppijoukkueellemme: Sirpa Hämäläinen, Elisa Valtanen, Katrin Mertanen ja meikäläinen! Jokainen venyi yli omien rajojensa.

Katrin N45-ruotsalaisviestin neljännellä osuudella. Kuvat: SAUL ry Facebook-sivulta.

Paransimme entistä Kuntopirkkojen tekemää ennätystä peräti 2.29 sekunnilla. Onhan se makeaa, kun meidän N45-joukkueemme keski-ikä oli näissä kisoissa 50 vuotta. (Katrin ja Elisa kilpailevat tänä vuonna N50-sarjassa ja Sirpa sekä minä viimeistä vuotta N45-sarjassa.) Jännä nähdä, koska ennätyksemme rikotaan.

Kilpailujen jälkeistä euforiaa

Kotimatkalla päivän jännitys purkaantui hysteerisen iloiseen nauruun, kun katselimme päivän aikana otettuja kuvia. Monissa otoksissa kisailmeemme ovat tuiman päättäväisiä, kaulasuonet pullistuneina ja lihakset äärimmilleen pingottuneita. Mietimmekin, miten sivullisten silmään touhumme tuntuu varmaan kummalliselta: Matkustamme seitsemän tuntia kisakohteeseen ja saman takaisin ollaksemme tuossa hurjan näköisessä tilanteessa joitakin sekunteja. Mutta joo, näinhän se menee. Kilpailuvietti, omien rajojen ylittäminen ja onnistumisen ilo kiehtovat ja koukuttavat. Jokainen joka sen kokee, tietää mitä tarkoitan.

Sirpa ja minä iloisina ruotsalaisviestin jälkeen. Viimeksi olimme SM-viesteissä Kimpisen Sinisellä noin 30 vuotta sitten.

Kisojen jälkeen meni pari päivää hyvän olon tunteessa liidellen. Olin niin tyytyväinen joukkueen venymiseen. Olin yllättynyt myös omasta suorituksestani 300 metrillä: käsiaikana osuusaikani oli 44 sekuntia. Minä, joka luulin olevani korkeintaan 200 metrin juoksija, pystyin tuohon. Lisäksi Katrinin osuusaika oli 400 metrillä maailmanluokan menoa. Huippujuttu!

Kuitenkin kaikkein tärkeintä oli, että jokainen meistä pystyi juoksemaan eikä kukaan loukkaantunut. Koko joukkue sai kokea juoksun iloa monenlaisten vaikeuksien ja vammojen jälkeen! Tästä on mahtavaa jatkaa harjoittelua kohti elokuun SM-kisoja ja syyskyyn MM-kisoja.