Aloillaan olemisen sietämätön vaikeus

Kun on hurahtanut kilpaurheiluun, niin vaikeinta on pysyä aloillaan silloin, kun terveydellisistä syistä on pakko. Sairastelusta, vammasta tai operaatiosta toipumisen loppuvaiheissa se on erityisen vaikeaa. Mieli halajaa hullun lailla treenaamaan, mutta järki sanoo, ettei siinä ole mitään järkeä...

Kunnollisen fyysisen harjoittelun puuttuminen arjesta laskee helposti mielialaa ja energiatasoja. Mikään korvaava tekeminen ei korvaa samaa tunnetta kuin oman lajin harjoittelusta ja kilpailuista syntyvä lataus. 

Hyllytettynä, mutta skarppina uuteen starttiin.

Muutama urheilijaystävistäni on siinä tilanteessa, että harjoittelu on kielletty tai tiukasti rajattu pitkäksi aikaa terveydellisistä syistä. En voi sanoa, että ymmärrän miltä heistä tuntuu. Minulla on vain aavistus heidän tuntemuksistaan.

Siinä tilanteessa pelkästään juoksijan näkeminen (juoksemassa) voi tehdä pahaa. Kisakaudella urheilijaystävien runsaat some-hehkutukset voivat tehdä kipeää. Siellähän on tarkoitus olla mukana eikä kotikatsomossa huokailemassa. Olo voi tuntua syrjäytyneeltä, koska urheiluhan on elämäntapa.

Toivon kaikille tässä tilanteessa oleville voimaa, malttia ja uskoa kestää pahimman yli. Olette mielessäni; odotan, että päästään taas yhdessä radalle!