 |
| Mahtaakohan vanhat Karhut päästä vielä Malagaan mukaan? |
Edellisessä jutussani kerroin, että lopetin aktiiviurheilun 1990 ollessani 21-vuotias. Kaikenlainen liikunta jäi yliopistovuosina muiden rientojen alle. Oli mahtavaa elää rentoa opiskelijaelämää ilman urheilun sanelemia aikatauluja.
Opiskelujen jälkeen työelämän aloittaminen, seurustelu, naimisiinmeno ja perheen perustaminen veivät mennessään. Liikunta oli satunnaista ja hetkellisiä innostuksen puuskan mukanaan tuomia lajikokeiluja (squash, taiji, punttisali, zumba, vanhempi-lapsi -jumppa jne.) Sohvaperunaa ei minusta tullut noinakaan vuosina, koska olen ollut aina kova touhuaja ja hyötyliikkuja.
Pohjois-Karjalassa 2006-2009 asuessamme innostuin mahtavien maastojen ansiosta sauvakävelystä ja hiihtämisestä. Onneksi löysin hiihtämisen ilon ensimmäistä kertaa elämässäni, kun opin voitelemaan sukseni. Tuolloin työhöni kuului kuitenkin paljon työmatkoja enkä pienten lasten vanhempana tahtonut saada järjestymään riittävästi aikaa liikunnalle. Selän ja hartiaseudun ongelmat alkoivat rassata.
Uuden vuoden aattona 2009 olin pitkällä hiihtolenkillä mieheni kanssa Kolilla, ja sinä päivänä selkä- ja hartiajumeihin kyllästyneenä päätin, että liikunnasta tulee loppuelämäni JUTTU! Tämä päätös käynnisti vaiheittaisen kehityksen siihen pisteeseen, jossa nyt olen.
2010-2013 lisäsin järjestelmällisesti liikuntaa arkeeni. Innostuin hiihdon ja sauvakävelyn lisäksi ryhmäliikuntatunneista. Kävelin, pyöräilin, lenkkeilin ja kävin punttisalilla. Erityisesti ihastuin spinning-pyöräilyyn ja kuntonyrkkeilyyn. Pitkistä pyörälenkeistä tuli minun ja mieheni yhteinen harrastus. Harrastin lempeämpiäkin liikuntamuotoja, kuten joogaa ja sauna-yogaa. Olin kiinnostunut ihan kaikesta liikunnasta.
Tämän kaiken ohessa mielessäni alkoi häämöttää ajatus yleisurheilurevanssista. Eikös se niin ole, että keski-iässä haikaillaan nuoruusvuosien harrastusten perään? Kaipasin vapaa-aikaani myös tavoitteellisempaa liikuntaa, jota ryhmäliikunta ei ollut minulle.
En uskaltanut ajatella heti pujauttavani piikkareita jalkaani, mutta kuulantyöntö tuntui turvalliselta lajilta tunnustella yleisurheilua uudelleen. 2013 päätin hankkia ensi töikseni omat kuulat, joiden kanssa aloin ahertaa kotipihassani.
Seuraavana vuonna 2014 lähdin rohkeasti mukaan jo ensimmäisiin Aikuisurheiluliiton SM-kisoihin Jyväskylässä. Osallistuin vain kuulantyöntöön, mutta sekin oli niin jännittävää! En tuntenut tuolloin kisoihin osallistuvista urheilijoista ketään, mutta huomasin heti, kuinka hyvä yhteishenki urheilijoilla oli. Kipinä oli tarttunut minuun.
 |
| Ensimmäinen SAUL SM-mitali 2015 viesteistä |
Saman vuoden SM-kisoissa Eläintarhan kentällä uskalsin kokeilla ensimmäistä kertaa 80 metrin aitoja. Räpeltämistähän se oli, mutta uskallus kokeilla tätä lempilajiani vahvisti mieltäni. Toinen tärkeä tavoitteeni toteutui samoissa kisoissa: kuula lensi vihdoinkin yli 10 metriä. Sijoitus oli neljäs, mutta tulos oli minulle voitto!
Näissä kisoissa tapasin jo vanhoja tuttuja kilpasiskoja vuosien takaa ja tutustuin uusiin lajiin hurahtaneisiin tyyppeihin. Olin varma, että nuoruuteni harrastuksesta tulisi nyt uusi elämäntapani.
Vasta 2015 syksyllä aloin harjoitella määrätietoisesti pikajuoksua varten. Halusin, että minusta tulee nopeampi ja voisin juosta vielä pika-aitoja. 2016 SM-halleissa Tampereella harjoittelun jälki alkoikin jo näkyä.
 |
| 2016 Tampereen SM-hallien N40 ja N45 aitakisa. |
Juoksin 60 metrillä alle 9,0 ja onnistuin ensimmäistä kertaa juoksemaan pika-aidat kolmen askeleen rytmillä loppuun asti. Ensimmäinen SM-kulta pujotettiin tuolloin kaulaani. Voi sitä euforian määrää!
Ahkeran talviharjoittelun jälkeen 2016 alkukesällä takareisi alkoi kinnata ja pakarassa tuntui kipua, mutta en halunnut myöntää sitä itselleni. Edessä häämöttivät Odensessa pidettävät ensimmäiset kansainväliset kisani, joihin halusin ehdottomasti osallistua. Taaplasin kisat läpi kohtuullisin tuloksin enkä oikein osannut nauttia palkintopallille pääsystä muuta kuin viestijoukkueen osana.
 |
| 2016 PM-kisat Odensessa N40 ja N55 viestijoukkueet |
 |
| N45 kuulantyönnön 2016 Pohjoismaiden mestari |
Niin siinä sitten kävi, että Odensen jälkeen ensimmäisissä SM-otteluissani ensimmäisessä lajissa, 80 m aidoissa, pakaran kiertäjälihas revähti. Siihen päättyi sen kesän kilpailut. Tuli yhtäkkiä aikaa miettiä olennaisia asioita: malttia ja kehonkuuntelutaitoa. Nämä taidot ovat monelle aikuisurheilijalle vaikeita juttuja, koska intoa riittäisi enemmän kuin malttia. On vaikea myöntää itselleen, että keski-ikäisenä harjoittelun määrä ei voi enää olla sama kuin parikymppisenä. Vähemmällä, mutta laadukkaalla harjoittelulla pysyy ehjänä ja voi saavuttaa hyviä tuloksia. Tämän ymmärtää yleensä vasta kantapään kautta oppimalla.
Odotin innolla kesän 2017 kisoja talven pienistä vastoinkäymisistä huolimatta. Pääsin harjoittelemaan suhteellisen eheän kevätkauden. Alkukesällä SM-viesteissä VSVU:n joukkue pääsi vihdoinkin korkeimmalle pallille 4x100 metrin sekä 1000 metrin viestissä. Satasen aikamme jäi niukasti Suomen ennätyksestä, ja siitä innostuneena päätimme lähteä yrittämään ennätysaikaa Turun Tilastopajacupissa. Tavoitteemme onnistui, ja nyt uusi N45-sarjan SE 53,51 on Katrinin, Elisan, Sarin ja minun hallussa. Mahtava fiilis!
 |
| Iloiset SE-naiset: Sari, Elisa, Katrin ja Riikka |
SM-kilpailut 2017 kisailtiin Lohjalla heinäkuun alussa, mutta samaan aikaan perheellemme osui muutto Turkuun, mikä näkyi valmistautumisessani kesän pääkisaan. Kroppa oli muuttolaatikoiden kantamisesta kankea, mutta päätin kuitenkin osallistua kisoihin kahtena päivänä. Juoksin kisoissa yllätyksekseni 100 metrillä aikuisiän ennätykseni 14,36 sallituissa olosuhteissa! Sijoitus oli viides, mutta tulos oli tässä kohtaa hunajaa!
 |
| VSVU:n naisia SM-kisoissa Lohjalla 2017 |
Lempilajini pika-aidat jäivät juoksematta kesältä 2017, koska 2016 kesän kokemukset ja tuntemukset olivat vielä liian tuoreessa muistissa.
Jäin koukkuun yleisurheiluun monestakin syystä. Tavoitteellisen ja monipuolisen harjoittelun lisäksi lajissa viehättävät ikärajat ylittävä loistava yhteishenki ja hyväntuulinen meininki. Tämän voi aistia jutun kuvistakin. Kilpaileminen on tässä iässä jännittävyydestään huolimatta leppoisaa, kun se nuoruudessa oli tiukkapipoisempaa touhua. SM- ja kansainvälisiin kilpailuihin ei ole tulosrajoja, mikä tuntuu upealta mahdollisuudelta tutustua muiden maiden Masters-ikäluokkien urheilijoihin ja päästä mittauttamaan omaa tasoaan. Lajin harrastamisesta on tullut minulle terveyttäni ja hyvinvointiani edistävä elämäntapa, mutta monin verroin lempeämpi elämäntapa kuin 30 vuotta sitten.
 |
| Naisten Masters-sarjojen 100 metrin iloiset juoksijat Paavo Nurmi Games -kisoissa 2016. Kuva Paavo Nurmi Games. |
Oman kokemukseni pohjalta voin sanoa, että pitkän lajitauon jälkeen tai kokonaan uutena lajiin tulijana on tärkeää rakentaa monipuolisesti pohjakuntoa. Itselläni lajitauko kesti reilu 20 vuotta. Maltilla rakennettu pohjakunto voi ehkäistä pahempien vammojen syntymistä, kun alkaa kilpailla maksimitehoilla varsinkin pikamatkoilla. En voi sanoa, että olisin rakentanut pohjakuntoani jotenkin suunnitelmallisesti vaan pikemminkin sattuman sanelemana juttuna. Jälkikäteen voin kuitenkin suositella maltillista lähestymistyyliä muille lajin pariin halajaville.
Tervetuloa kiehtovan yleisurheilun maailmaan minkä ikäisenä tahansa!
Kommentit
Lähetä kommentti