Kasvoin kiinni yleisurheiluun

Synnyin ja kasvoin maalaiskylässä, jossa lasten ainoa harrastus 1970-luvulla oli yleisurheilu. Isäni oli vahva toimija Säkylän Yrityksessä. Hän oli seuran pitkäaikainen sihteeri ja valmensi lapsia ja nuoria. Isä kuljetti omia ja kylän muita mukuloita kilpailuihin Ladalla, jonka takapenkille mahtui yllättävän monta lasta.

Säkylän Yrityksen tyttöjä, minä vasemmalla edessä.

Seurasin innokkaasti seitsemän vuotta vanhemman veljeni ja naapurin poikien esimerkkiä. He olivat idolejani. Pojat työnsivät kuulaa, hyppäsivät korkeutta ja jopa seivästä pihassamme olevaan hiekkakasaan. Ihailin seuramme vanhempia tyttöjä, jotka olivat minulle myös esikuvina. 

Aloin osallistua yleisurheiluharjoituksiin 4-vuotiaana pikkutyttönä. Ensimmäinen muistiinmerkitty satanen kulki 5-vuotiaana aikaan 22,3, ja kuula singahti 1,66 metriä.

Kotipihan lisäksi harjoittelimme Lännen Tehtaiden hiilimurskakentällä Iso-Vimmassa. Pienenä tyttönä pääsin osallistumaan vain seuran ja kunnan omiin kilpailuihin. 

Olin noin 9-vuotias, kun pääsin mukaan TUL:n Satakunnan piirinmestaruuskisoihin 10-vuotiaiden sarjaan. Se oli juhlavaa! Siitä lähti liikkeelle reilu 10 vuoden kilpailuputki. 

Ympärilläni kaksi Annea Porin stadionilla.

Palkintokaappiin alkoi kertyä tuon ajan mukaisesti roppakaupalla palkintolusikoita ja -mitaleita. Kummastelin muuten jo silloin, mitä ihmettä oikein teen niillä...

Osallistuin kaikkiin lajeihin ja pidin kilpailemisesta. Lempilajini oli ehdottomasti lyhyet aidat. En tiedä, olinko lahjakas, mutta yleisurheilu oli kivaa. Syksyisin ja keväisin osallistuin maastojuoksukilpailuihin ja talvisin hiihtokilpailuihin, vaikka näitä lajeja inhosinkin. Jälkeenpäin voi ajatella, että oli hyvä tehdä monipuolisesti kaikkea.

Porin stadionilla joskus 80-luvun alussa.

Minut voinee tunnistaa ajanmukaisesta verkkapuvusta...

Murrosikään tullessa lähes kaikki seurakaverit lopettivat urheilun. Naapuripitäjän seurassa, Euran Työväen Urheilijoissa, oli tuolloin useampi ikäiseni juoksijalupaus. Minut houkuteltiin mukaan uuteen seuraan 1985, ja se olikin urheilu-urani kannalta merkittävin päätös. 

Pääsin mukaan hyvähenkiseen porukkaan, sain ammattimaista valmennusta ja henkistä tukea tuossa yhdessä ihmiselämän kriittisimmässä vaiheessa. Kiitos valmentajallemme Wallinin Pasille ja parhaille seurakavereilleni Sipelle, Sussulle, Jaanalle, Sarille, Minnalle, Petelle ja Jussille.

Pikaviestikokoonpano: Susse, minä, Sipe ja Jaana.

Yksi mahtavimpia uuden seuran mukanaan tuomia juttuja oli päästä juoksemaan viestejä SM-tasolla. Meillä oli harjoituksissa hauskaa, ja valmentaja osasi ohjata meitä ikäämme sopivalla tavalla. Lähdimme aina kisamatkoille innoissamme, vaikka olosuhteet Hiacen penkillä eivätkä yöpymisolosuhteet ohkaisilla patjoilla koulujen lattioilla olleetkaan urheilijoille ihan parhaat mahdolliset.

Meidän seurassamme oli luja yhteishenki.

Oma kehitykseni huipentui vuosiin 1988-89 ollessani 19-20 -vuotias. Kilpailin tuohon ikään asti sileiden ja aidattujen pikamatkojen lisäksi 7-ottelussa. Menestykseni olisi voinut olla parempikin, mutta jälkeenpäin ajateltuna muutama SM-tasolla 10 parhaan joukkoon sijoittuminen on hyvä suoritus niistä taustoista ponnistaneelta.

Lopetin aktiiviurheilun 1990, kun pääsin opiskelemaan Tampereelle. Uskon, että minuun jäi valmiiksi kytemään pieni nälkä uudelleenpaluusta jo tuolloin. 

Jälkikäteen katsottuna on helppo analysoida 1986-89 urheilun täyttämiä vuosia, miksi päätin lopettaa. Ahkeran harjoittelun lisäksi kävin tuohon aikaan lukiota, aloitin opiskelun ja kävin joka kesä töissä. Kesän kilpailukaudella kävin 15-25 eri kilpailussa ja osallistuin niissä useampaan eri lajiin. Joka kesä 1986-89 vietin seitsemän(!) viikonloppua kilpailuissa ympäri Suomea. Muistan miettineeni joskus, miltä tuntuisi, jos voisi olla kesällä muunlaisissa viikonloppuriennoissa muiden ikätovereiden kanssa.

Rakkaat seurakaverini Euran kentällä.

Tuohon aikaan kilpailimme monissa kilpailuissa kahden päällekkäisen lajiliittojärjestelmän takia. Kilpailimme ensin TUL:n mestaruuskilpailuissa omassa ikäluokassa ja erikseen yleisen sarjan kilpailuissa sekä moniottelukisoissa. Sen lisäksi osallistuimme oman ikäluokan SM-kilpailuihin. Kaiken kukkuraksi olivat erikseen TUL:n mestaruusviestit ja SM-viestit. Tärkeitä "pisteidenmetsästyskilpailuja" oli liikaa nuorille urheilijoille.

En myöskään osannut päättää oikein missään vaiheessa, mikä olisi päälajini, joten kilpailin lähes kaikissa lajeissa 18-vuotiaaksi asti (moukari ja seiväshyppy eivät kuuluneet tuolloin tyttöjen lajeihin). Monessa lajissa kilpaileminen saattoi uuvuttaa, vaikka toisaalta teki harjoittelusta mielenkiintoisempaa ja saattoi myös ehkäistä loukkaantumisilta. 

Nuoruusvuosieni ennätykset:

100 m      13,28   (1989)
200 m      27,63   (1989)
80 m aj    12,95    (1985)
100 m aj  15,68   (1988)
300 m aj   49,13   (1987)
800 m       2,56,5 (1985)
kuula        11,70   (1987)
keihäs       27,36  (1987)
kiekko       30,40  (1985)
korkeus     151     (1987)
pituus        4,98    (1987)
7-ottelu     3964    (1987)

4x100 m     50,26  (1989) Riikka Hakala, Sirpa Hämäläinen, Sari Oksanen, Susanna Tuominen.
4x400 m     4,18,9  (1988) Riikka Hakala, Minna Nurminen, Sari Oksanen, Susanna Tuominen

Seuraavassa jutussa kerron, miten tapahtui paluu vanhan lajin pariin uudella vuosituhannella.